Kun lunta on maassa vain nimeksi (niinkuin eilen) Saran suosikkijuttu on sellainen pyllypystyssä eteenpäin loikkiminen ja lumelle pöriseminen. Hassu tyttö. Mutta myös muutaman millin lumessa voi kelliä. Suurin osa eilisistä kuvista on näitä mustia möykkyjä. (tai ehkä kaikki mun ottamat koirakuvat on. Huono kuvaaja uskoo että paranis jos sais paremman kameran :) )
Huomattiin myös sellainen hauska juttu että kun pitkin syksyä on oltu varsin kuuliaista koiraa niin korvat katoaa helpommin kun on lunta ja uusia hajuja maassa. Ekan lumen tultua fiilis oli vähän sellainen mitässäsiellä huutelet tulenkukerkeän, haistelen eka.
Tänään aamulla uskallettiin vielä lähteä mettään vaikka tuuli ulvoikin jo puissa aika kovasti. Tätä menoa siellä ei ole kohta yhtään puuta pystyssä, sillä niin paljon niitä on ihan tämän syksynkin kuluessa kaatunut.
Puolilta päivin lumi tulikin jo poikkisuunnassa ja katsoin parhaimmaksi ulkoilla siellä missä mahdollisesti kaatuvista puista ei ole vaaraa. Sarakin tuntui olevan vähän ihan ihmeissään sillä tuuli oli oikeasti varmaan kovempi kuin kertaakaan ennen. Tuossa Viikin pellolla se sai aika hyvin kerättyä vauhtia. Menomatkalla ajattelin että eihän tässä mitään, vähän tuulee, mutta takaisin käännyttyä ei meinannut oikeasti päästä eteenpäin. Vielä vähän kovempi tuuli ni ois varmaan napannut meidät mukanaan.
Tuulesta huolimatta lumi oli ihanaa ja kivaa ja siellä juostiin ja kellittiin (siis koira, mä nyt en tällä kertaa vielä intoutunut).
Ja sitä oli paljon.
Kauhulla jo odotan kun parin päivän päästä se varmasti sulaa pois ja kaikki on märkää kuraista ja loskaa. Talvisin sitä rupeaa aina miettimään että onkohan tää Helsinki ny sittenkää paras paikka asua?
