sunnuntai 18. tammikuuta 2009

haettiimpa hoo

Lahden ryhmiksessä ei tänään ollut Saran päivä. Arvostelu luettavissa tuolta tuloksia-osiosta sivupalkissa. Harmittaa kovasti, ei niinkään omasta puolesta koska turha näitä liian vakavasti ottaa, mutta Saran puolesta. Se kun juoksi niiiin nätisti harjoitellessa ennen ja jälkeen kehän. Kehästä olisi sitten ollut kauhea hätä pois. No liekö sieltä ois mitään eriä tullut vaikka ois nätisti juossutkin. Ja Trasseli Kuumaa Tuhkaakin on sen verta nätti että liekö ois kolmosiks jääty ilman sählinkejäkin.

Mutta siis penkin alle meni oikein urakalla. Varmaan askeltakaan ravia ei nähty kun koira pyrki kallellaan maata viistäen pois kehästä. Minkä lie slaagin sai kun ei kuitenkaan parkkihallimiljööstä ennen omaa vuoroa ollut milläsäkään. Samanlainen kehästäpyrkimyshän tapahtui kesällä Järvenpää-Mäntsälässä (kumpikohan se nyt olikaan) missä luulin sen johtuneen siitä että Sara oli niin kovasti äitini perään, joka siis oli paikalla katsomassa (se kun on äitin perään ihan hulluna, ei silmistään laske.)

Toisaalta turha spekuloida mikä meni vikaan ja toisaalta taas kauheasti kelailuttaa että olisiko sen voinut sittenkin jotenkin välttää, ja onko tehty jotain väärin, ja mitä voitaisiin tehdä että noin ei kävisi. Koska eihän se kauhean kiva ole että se oli niin reppanana, eihän sitä kuitenkaan vastentahtoaan haluaisi sinne kehään rontata. En oikein tiedä kuinka vastaavaa tilannetta voisi ainakaan paremmin harjoitella kun metrin päässä samasta kehästä kyllä kelpasi juosta häntä liehuen. (edit. no tuli kyllä semmonen juttu mieleen että ei käytetty Saraa juuri samassa kehässä juoksemassa ennen Schapejen alkua, niin ku pari viime kertaa on ainakin tehty) Pois lähtiessä pysähdyttiin vielä sopivalle isohkolle aukiolle jonka toisella reunalla oli kojuja ja toisella koiria ja ihmisiä ja juoksentelin ympyrää Saran kanssa ja ei mitään ongelmia, koira juoksi vieressä löysällä hihnalla iloisin askelin.

Sen kyllä tiedän että Sara varmaan kaikkialla arastaa tuomaria aika reilusti, ja sitä pitäisi jotenkin voida harjoitella, mutta tuon juoksun kanssa on vähän toinen juttu kun kuta kuinkin missä tahansa harjoitellessa se juoksee juuri niin kuin sen toivoisinkin juoksevan (ja siihen riittää joku nakkia tylsempi nami tai ei jopa namia ollenkaan). Ja on oikeasti juoksenneltu sen kanssa kaikkialla ja usein. Rakennustyömaalla, Siwan pihassa autojen ja koirien keskellä, tuolla meidän "ostarin" aukiolla kiljuvien lasten, pulkkien yms ihmisten seassa ja kaikkialla kelpaa kyllä mennä nätisti. Ja kop kop kop, tähän mennessä nätisti on kelvannut mennä myös siisteissä sisänäyttelyissä.

Ja mun spekulointiahan ei ainakaan se helpota etten ikinä ole itse esittänyt koiraa. :D Helppohan se on sanoa että en tiedä oisko auttanut mutta itse olisin ehkä yrittänyt ottaa sitten vaikka toosi lyhyellä hihnalle tai jotain. Tai en tiedä oikeasti olisin varmaan karjassut ei kun se nelivedon päälle laittoi. Liekö kehässä karjumisesta saisi jonkun hylätyn? (varmaan tarpeellinen maininta on että kun Saran mielestä Marko on se herran talossa ja mä ehkä joku sen frendilammas niin se ei turhan vakavasti ota jos sille karjaisisin, mutta korvat kyllä aukeaa)

Katsellaan kuka sen Saran Tampereella esittää. Siellähän oli kuulemma ne parhaat sijoitukset " jo jaettu" niin sehän voisi olla hauska paikka mennä mokailemaan. Nimimerkillä hullu stressijännittäjä joka epäilee stressin tarttuvan myös koiraan. Ei sillä että muka olisin ärsyttävä sivustaneuvoja jonka täytyy kokeilla itse ennen kuin uskoo että "vika" ei ole esittäjässä vaan ihan vaan mielenkiinnosta. Ja Markostakin olisi kuulemma kiva joskus nähdä Sara kehässä.

Niin ja tämän seliseli voivoi saatiin hoo löpinän loppuun vielä mainittava että kyllä meidän vaakakupissa painaa enemmän se rodun erikoistuomarin antama ERI.

Se tämän päivän kohelluksesta mutta nyt näyttelyistä mieleen tulleena olen jo pitempään miettinyt että mitä voisi tehdä sen tuomarin kosketuksen arastelun suhteen? Kyllä kaikki meille kylään tulleet on laitettu Saraa kopeloimaan ja tottahan se tuttujen antaa koskea vähemmällä arastelulla. Mutta kun töissäkin on käytävä niin ei meillä ihan joka päivä sitä porukkaakaan ramppaa, ja ne tutut ja tuttu ympäristö on kuitenkin niin eri asia. Varmaan voisi myös yrittää vahvistaa sitä seisomista niin että pysyisi varmemmin paikallaan kävi mitä kävi. Mutta mistä saa tuntemattomia ihmisiä kopeloimaan koiraansa? Mulle ainakin vielä on hitusen liian korkea kynnys kysäistä vastaantulijoilta että anteeksi voisitko tulla kopeloimaan koiraani. Tässä kevään aikana ois tietty tarkoitus mennä taas jonnekin toko-kurssillekin ettei aina vain yksikseen harjoitella niin siellähän tulisi ainakin vähän kokemusta.


Näyttelyn jälkeen käväistiin Saran kanssa myös Heinolassa (aka Nakkila) porukoilla kylässä. Kävelyllä kohdattiin sitten kaksi itsenäisellä lenkillä ollutta irtokoiraa ja Sara käyttäytyi taas niin fiksusti, oli kuin ei milläsäkään. Pysähdyttiin odottamaan olisiko koirien omistajaa näkynyt ja ne pysähtyivät vähän matkan päähän meistä. Sadan metrin päässä juoksikin mies teepaidassa ja toinen koira lähti kutsusta toinen kun ei meinannut millään lähteä niin sitten vasta Sara haukahti paristi ja tämäkin kääntyi omistajansa luo. Jotenkin koominen tilanne, aivan kuin Sara olisi sanonut että no menepäs siitä nyt. Ja joo nämä koirat tulivat siis vastaan autotiellä. Onneksi ei juuri silloin liikkunut autoja.

Jotain on varmaan tehty oikeinkin kun Sara ei ole koskaan karannut (taas, kop kop kop) toisen koiran luo irtiollessaan. (paitsi mitä nyt aukiunohdetusta ovesta Alman luokse kun Alma voittajaan mennessä pysähtyi meidän pihaan pissalle..) Meidän luo on karattu viimeisen puolen aikana jo kolmesti. Viimeksi eilen aamulla irtonainen pikkukoira tuli luokse ja omistajansa otti kiinni ja palkaksi mätkäisi koiraa taitetulla hihnalla selkään. Huih. Oltiin jotenkin niin suu auki ettei tullut mieleen edes sanoa naiselle mitään jatkettiin vaan matkaa hetken hiljaisuudessa ennen kuin molemmat oltiin silleen että hetkinen mitä se teki.

Ah, siitä näyttelystä vielä, hyi että kuinka siellä oli likaista. Maa ihan sellaista hienoa pölyä ja öljyläikkiä siellä täällä. Kehien ollessa menossa kun katsoi ilmaa, oli sekin ihan täynnä pölyä. Niin ja Saran turkkikin oli ihan likaisen tuntuinen, sellainen jännästi tahmeahko. Onneksi Heinolassa pääsi lumipesulle toisin kuin täällä Helsingissä. Liekö pitäisi pesaista vielä tassut vedelläkin.

Loppuun vielä uudehko kuva Viikin pelloilta pakkassäässä. Näyttelystä kun ei (onneksi. heh) tullut otettua kuvia.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

hyvää tätä vuotta!

Vuosi on vaihtunut, pyhät vietetty ja joulut juhlittu varsin rauhallisissa ja koiramaisissa merkeissä. Heinolassa oltiin joulunpyhät ja Sarasta parasta joulussa herkkujen lisäksi oli varmaan kun pääsi näkemään niin paljon koirakavereita. Kuvassa tonttukaulurikoira jouluaaton perinteisellä lahjalenkillä.



Joululahjojakin tontut olivat tuoneet kuusen alle, Sarallekin usean paketin. Sara rakastaa pakettien avaamista, omien tai muiden. Tosin aina ei kärsivällisyys meinaisi riittää loppuun asti jos juuri avattavasta paketista ei löydykään syötävää. Ennen aattoa piti osa tarkkanenäisen tytön paketeista piilottaa useassa muovipussissa saunaan, usean oven taakse, muuten Sara olisi varmaan kytännyt niitä vain yhden oven takaa yöt läpeensä. Paras lahja taisi olla possunhäntä (yyäääh). Sen Sara sai syödä aattona kokonaan, suurin osa herkuista jäi vielä jemmaan.

Kärsivällisyyttä vaati myös ennen pakettien avaamista yrittää pysyä pois lahjoista vaikka ne syötävät lahjat vielä silloinkin olivat saunassa jemmassa. Siis koiralta.


Koirakavereitakin nähtiin oikein urakalla. Ja mikäs sen mukavampaa, täällä Helsingin suunnalla aivan liian harvoin päästään muita koiria tapaamaan. (ei nyt lasketa tapaamiseksi niitä pikkufifejä joita omistajansa tyrkyttävät ihan viereen lenkillä kun yritetään harjoitella täydellistä ohittamista...)

"kiukkuisen" Nadankin kanssa käytiin kahdelleen iltalenkillä ja aluksi tavatessa Sara sai kauheat urinat ja murinat mutta lenkin edetessä ei sitten mitään. Loppulenkistä Sara jo uskaltautui ärsyttämään Nadaa ja hyppimään sen ympärillä ja Nada ei sanonut mitään, ei vaikka kuinka pyydettin että laittaisi kakaran ojennukseen.

Niin, meidän nätisti hihnassa lenkkeilevästä koirasta löytyi sitten "maaseutuhulluus" niinkuin Riina asian totesi kun vielä pari päivää sitten hämmästelin Saran hetkellistä taantumaa. Tai siis eihän se taantuma ole siltä osin ettei yleensäkään ole lenkkeilty muiden koirien kanssa niin kuinkapa se olisi kerenny oppimaankaan että hihnassa ei leikitä. Kärsivällisyydellä siitäkin selvittiin. Ja onneksi oli mukana hyviä esikuvia, jotka kulkevat nätisti kavereidenkin kanssa.

Yksi mielenkiintoinen maaseutuhulluuden piirre oli haukkuminen. Sara haukkui usealle vastaantulijalle, meidän pihassa ollessaan se haukkuu kaikille sadan metrin etäisyydellä ja taidettiin pari haukkua sanoa vastaan tulleelle humalassa fillaroineelle joulupukillekin. Kai se on niin harvinaista kun siellä hiljaisuudessa tulee vastaan muitakin ihmisiä.

Sanomattakin selvää että ulkona haukkumiset loppuivat heti Helsinkiin palattua.

Kuvassa niitä koirakavereita. Kaulurillinen on Sara, nenänsä edessä Alma, isomusta on Salli, mustavalkoinen Tiltu ja harmaamusta Nada. (Nämä koirathan seikkailevat siis Riinan blogissa)



Kävimme myös Ruffen haudalla. Perinteisin tonttukauluskoira jouluna oli aina Ruffe. Haudalla käyminen ei koiralauman kanssa ollut niinkään harras tapahtuma, oli nimittäin aikamoinen puuha asetella kaikki nättiin riviin. Ja ainakin nuoremmille aikamoinen puuha oli istua kun olisi pitänyt haukkua mummoja yms. En ollut aiemmin edes tajunnut että Ruffe on lentänyt koirien taivaaseen täsmälleen päivää ennen kuin Sara syntyi. Harmi ettei Sara päässyt koskaan tapaamaan tuota hurmaavaa herraa.



Sara muuten on melkein yhtä keppihullu kuin Ruffe oli aikanaan, jos suinkin vaan mahdollista. Pitkäjänteisyys ei tosin ole ihan samaa luokkaa, keppejä ei kanneta omaan pihaan saakka kuin hyvin harvoin jos keppi löytyy läheltä kotia.

Muitakin koirakavereita on Heinolassa kuin Pullisten koirat, Hannen metsänakit ovat saaneet vahvistusta kovia kokeneista tipsupojista, jotka Hanne on muutama vuosi sitten ottanut huomaansa.



Sara oli selkeästi ihastunut Liinuun leikkitoverina. Taitaa tykätä haasteista, Liinukin kun ensiksi tavatessa sanoi kovan sanan ja kertoi ettei ole kiinnostunut pikkulikkojen leikeistä. Sara sitten pelloille kävellessä seurasi Liinun peesissä kuin olisi leikkinyt peiliä, kun Liinu käänsä päätään niin pysähtyi salamana. Irtiollessa Liinukin kyllä intoutui leikkimään karvakasojen kanssa.



Voisko syyttää kameraa vai laiskaa ohjekirjan lukijaa mutta mun taidoilla kuvat liikkuvista koirista tuppaa olemaan noita mustia möykkyjä. "ja tähän kohtaan jokainen voi mielessään kuvitella koiran"



Alma ja Sara oli kyllä tosi sopiva parivaljakko leikkeineen. Ekan kerran ikinä kuulin meidän Sarankin ärähtävän kun sanoi Almalle kovan sanan. Kyllähän se Alma saraa vähän höykyttikin. Karvakatoa ei onneksi muutamassa päivässä saanut aikaiseksi. Alma on tosi hassu kun se leikkiessään ei pidä mitään ääntä. Sara kun louskuttaa ja purisee miltei koko ajan. Ja haukkuu sitä kimakkaa haukkuaan. On sekyllä kasvanut viime joulusta. Muistelin kun ne Nadan kanssa juoksivat moottorikelkkakumpareilla. Tai oikeastaan Nada liisi kumpareitten yli ja Sara yrittin pinkoa perässä ja piti aivan kamalaa meteliä kun ei pysynyt millään Nadan perässä.



Joulu oli kaikin puolin ihana, onneksi oli lunta maassa. Ilman lunta joulusta kyllä puuttuu jotain oleellista.

Vuosikin vaihtui ja täällä pikkupojat paukutteli tuolla vanhan Viikin puolella jo pitkin viikkoa. Sara ei paukuista ollut milläsäkään. Ainoastaan ihan aattona kun omasta pihasta kuului pauketta niin haukuttiin jonkin verran. Tosin ei ehkä niinkään raketeille, Sara kun vaikutti siltä että oletti kolinan ulkona tarkoittavan, että pihan ovesta on tulossa vieraita kylään.



Seuraavaksi raportoidaankin sitten varmaan näyttelykuulumisia. Taidetaankin suunnata tästä ulos hieman harjoittelemaan.